Hunt: Showdown 1896 - The Phantom of the Catacombs

Tämä DLC-paketti sisältää yhden metsästäjän ja yhden työkalun: - The Bone Mason (Metsästäjä) - Fissure (Romero 77 Hatchet) - Fresh Marrow (Uppercut) - Scarfskin Satchel (Lääkintälaukku) Pariisin Notre Damen kellot soivat piinaavasti tunnista toiseen läpi koko yön, kun Valon kaupunki nukkui hiljaa. Sade oli kastellut kaupunkia viiden päivän ajan, ja Béatrice Maunet oli likomärkä ja uupunut. Hän etsi poikaansa Henriä jokaiselta kadulta ja jokaiselta kujalta, muttei löytänyt tätä mistään. Ainoa jäljellä oleva paikka oli maan alla. Epätoivo vei hänet Pariisin katakombien sisäänkäynnille. Heikko toivonkipinä sydämessään hän luki varoituksen ääneen: ”Arrête! C'est ici l'empire de la mort.” Hän tiesi, että Henri on rohkea poika, ja asteli kohti kuoleman valtakunnan pimeitä käytäviä. Elävien maailmassa päivät muuttuivat yöksi, mutta tuhansien askelten syvyydessä kuolleiden käytävillä aika oli pysähtynyt. Hän painoi mieleensä jokaisen luun ja kallon, jokaisen halkeaman ja murtuman, jotka tekivät niistä ainutlaatuisia. Pimeys valtasi hänen mielensä ja sielunsa, ja luiset seinät kuiskailivat lukemattomia tarinoita tuskasta ja kuolemasta. Hän käveli ja käveli, kunnes hän tunsi pimeällä, tuntemattomalla käytävällä poikansa kasvojen tutun kosketuksen. Hän seurasi luita takaisin ja nousi esiin poika käsivarsillaan – elottomana ja lahoavana. Béatrice antoi pojalleen viimeisen kylvyn ja puhdisti tämän jäännökset varovasti. Katumus sumensi hänen mieltään, mutta hän toivoi löytävänsä ratkaisun katakombeista, joista kaikki alkoi. Aina keskiöisin hän nosti pojan luut seinille kohdellen niitä suurella kunnioituksella ja tarkkuudella ja toivoi niiden hyväksyvän rakkaan poikansa. Mutta seinät hiljenivät, ja vuosien saatossa hän kadotti tahtonsa ja nimensä... Hänestä tuli Luumuurari – suurten katakombien kummitus. Nimen antoivat ne, jotka näkivät hänen laskeutuvan katakombien syvyyksiin aina kellon lyödessä kaksitoista. Ja kun aika tappoi viimeisenkin toivonkipinän, salaperäinen kirje osoitti Louisianaan, mistä hän voisi löytää muut kadonneet sielut. Koko matkansa ajan Atlantin yli hän hyväili valmistamaansa olkalaukkua. Kukaan ei uskonut laukun tarinaa, mutta Béatrice löysi lohtua tutusta kosketuksesta sen päällisestä, jonka huhutaan olevan sidoksissa poikansa omaan ihoon.